sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Helvetin ihanaa elämää

Me oltiin yhdessä vajaa kuusi vuotta. Oltiin opiskelijoita, valmistuttiin, päästiin töihin. Ihan tavallista perhe-elämää. Kiireisiä päiväkotiaamuja. Molemmilla vuorotyö ja toinen vielä yrittäjä, toi omat haasteensa. Asuttiin lutakossa tossa sillan toisella puolella ja mun äiti tässä missä mäkin asun nyt.

Eilen kuskasin mun äitiä ja sen ystävää illanviettoon. Autossa käytiin aika itkuntuhruinen keskustelu.

Äiti : Tiiätkö, tällä kaikella oli paljon suurempi tarkoitus kun me ees tajutaan. Pari vuotta sitten sanoin Juhalle ( äidin mies), että tuolla sillan päässä se mun tyttö asuu, elää niin helvetin ihanaa elämää, enkä mä ees tunne sitä. Mun omaa tyttöä.

Mä jäin miettii tätä. Eihän me tosiaan varmaan edes tunnettu. Mä muutin pois kotoa ihan teininä ja sen jälkeen oon elänytkin elämääni aika itsenäisesti. En oo paljoo puhunut omista asioistani äidille. Tai kellekkään muullekkaan perheenjäsenelle. Ei meidän perheessä puhuttu.

Ja kun sanon ettei puhuttu, niin ei oikeesti puhuttu. En aina esimerkiksi edes tiennyt missä mun veli asuu, mikä sen puhelinnumero on. Kenen kanssa se seurustelee, missä se on töissä.

 " Elää helvetin ihanaa elämää " . Siltä se varmaan näyttikin. Vietettiin paljon aikaa lasten isän perheen luona, oli paljon sukujuhlia ja touhuttiin niiden kanssa kaikenlaista. Sukuloitiin ruotsissa, kesät ja pääsiäiset mökkeiltiin Kajaanissa.  Harvemmin vietettiin aikaa mun puolen suvun kanssa. Joulut, juhannukset , uudetvuodet ja kaikki vietettiin pääsääntöisesti aina miehen perheen luona.

Koska tein vuorotyötä, harvemmin oli viikonloput vapaat. Ja silloin kun oli, halusin yleensä olla kotona. Oli hirveen vähän aikaa ystäville. Elettiin siinä omassa ihanassa perhekuplassa.

 Oltiin niin kovin rakastuneita, ikävöitiin työpäivinä. Mennään samaan vanhainkotiin, vierekkäiset hautapaikat. Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, en mä pysty olla ilman sua. Töihin kuljetettuna eväät jos unohdin ne kotiin. Sain kaiken mitä halusin ja enemmänkin. Ja annoin myös takaisin.

Valmistumisen jälkeen työ oli mulle koko elämä. Lähihoitaja, vihdoin ammatti joka on niin mua. Tää on se mitä mä haluan tehdä, auttaa muita. Halusin olla kaikki pyhätkin töissä. Rahaa, saa enemmän rahaa jouluna ja juhannuksena. Lopulta olin niin rikki, että multa jäi pikkuhiljaa myös kaikki harrastukset pois. Ei jaksanut nähdä sitäkään vähää ystäviä. Olin ihan helvetin väsynyt.

Aloin pitämään mun perhettä itsestäänselvyytenä. Kyllä toi toinen tossa pysyy, vaikka meillä olis mitä riitoja. Miks et oo taaskaan laittanut astioita koneeseen?  Tarviiko aina erikseen pyytää tekemään jotain? Eikö täällä vittu kukaan muu pese pyykkiä kun minä? Miksei täällä kaapissa oo mitään syömistä, oisko pitänyt vaikka käydä kaupassa? Sun vuoro lukee iltasatu. Ai sä tarviit vapaa-aikaa, millon viimeks mä oon käynyt missään?

Toinen haluaa aamulla ennen töihin lähtöä antaa suukon, mä käännän pääni pois. Ei nyt kerkee, etkö sä tajuu, mä oon jo myöhässä! Missä ne mun avaimet on.

Alkaa raskaus ja raskaudesta johtuva väsymys ja oksentelu. Töistä kotiin tullessa kävelen suunnilleen suoraan ovesta sänkyyn ja matkalla riisun vaatteet.

Helvetin ihanaa elämää.

Mutta ihan tavallista varmaan jokaisessa perheessä. Ne ruuhkavuodet. Toiset selvii niistä ja toiset ei.

Joku jossain tuolla ylempänä päättää vähän järisyttää mun elämää. Laitetaas muijan ajatusmaailma täysin uusiksi. Selviää, että miehellä on toinen nainen.

Tästä alkaa mun ja mun perheen selviytymismatka. Se pikkuhiljaa tiivistyy, tulee yhteen. Ensin sisko tulee silittämään mun hiuksia, kun makaan muuttolaatikoiden, jätesäkkien ja sotkun keskellä. Itketään ja ollaan hiljaa.  Sitten äiti huolesta paskana, ei se itsekään saa nukuttua. Kantaa ruokaa, ystävät soittelee huolissaan.

Veli, jonka asuinpaikkaa en edes tiennyt, tulee hakemaan mun auton kun se kuulee että se on rikki. Korjaa sen, maksaa osat, ei halua rahaa. Lupaa auttaa jatkossakin. " Kyllä se jätkä on mulkku!"

Tulee perheen oma whatsapp-ryhmä. Meidän perheessä puhutaan ! Joka päivä.

Tulee hetki jossa tarviin äitiä enemmän kun koskaan ikinä. Lydianna syntyy. Se näkee aitiopaikalta kaiken sen. Pienen ihmisen elämänalun, saa tuntea olevansa mulle avuksi ja tärkeä, korvaamaton.

Ja pikkuhiljaa mä kokoan itseni pienistä sirpaleista kokonaan uudestaan. Ei mussa oo enää mitään samaa. Mun ajatus perheestä, ystävistä, parisuhteesta, elämästä ylipäätään.

Kun mä silloin sanoin, etten mä pysty olla ilman sua. Silloin en olis pystynytkään. Olin riippuvainen. Olin perustanut itseni toiseen ihmiseen. Elin sille toiselle ihmiselle. Mun pahin painajainen oli että me erottais. Kuinka kokonainen ihminen sillon itse on ?

Ystäville olis todellakin ollut aikaa, kun sitä olis vaan viitsinyt järjestää. Mä en enää koskaan tee samaa virhettä. Ystäville täytyy olla AINA aikaa. Koska ystävät on ja pysyy, miehiä tulee ja miehiä menee.

 Sä voit sanoa toiselle ihan mitä vaan. Kaikkia kauniita sanoja. Luvata toiselle sen kuun taivaalta, lupaat rakastaa hautaan asti. Mennä naimisiin ja saada sen sormuksen sormeen.

Ei sekään lupaa yhtään mitään. Se sormus ei lupaa, eikä merkkaa mitään. Mikään täällä ei oikeesti oo varmaa paitsi kuolema. Hyi miten kyyninen mä oon ! Mutta kun se on totta.



Eilen äidin mies kysyi mun äidiltä : No tunnetko Miisan nyt?

- Tunnen.

Ja nyt, oikeesti vasta nyt, musta tuntuu, kaikesta tästä meneillään olevasta huolimatta, että elän ihan helvetin ihanaa elämää. Täällä pienessä kaksiossa mun tyttöjen kanssa. Koko tulevaisuus edessä vielä ja se kaikki on mun omissa käsissä. Mitä vaan mä haluan ja päätän, mä voin tehdä sen. Oon läheisempi mun ystävien ja oman perheen kanssa kun koskaan ikinä. Rakastan teitä kaikkia niin paljon.  Mulla on kaikki mitä mä tarviin.


Sometimes the mess is the only way.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

SÄ OOT NIIN VAHVA

Oon kuullut nuo sanat tosi montaa kertaa viimeisten kuukausien aikana. Voi kun vaan tietäisitte. Ei oo ollut kovin vahva olo kokoajan. ...