sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Miten ne yksinhuoltajat jaksaa?

 Yöllä kolmen aikaan Lyylin kanssa valvotaan. Siinä tuijotellessa kattoon, palohälyttimen vilkkuvaa valoa, mielessä pyöri jälleen paljon asioita. Musta tuntuu, että elän jonkun muun elämää.

Suoraan sanottuna vitutti, väsytti, itketti. Päätä särkee, ajatus katkeilee. Millon tää loppuu? Mä haluaisin vaan nukkua..

Puhuin aina Meten ollessa pieni, että mä en kyllä jaksais ikinä lapsiarkea yksin. Ihmettelin suuresti miten yksinhuoltajat pärjää. Nostin hattua, säälin. Niiden suurin toive on varmaan saada normaali perhe ja mies elämään. Mulla oli tietynlainen oletus ja kuva heistä. Facebookin kirppisryhmissä halusin lahjoittaa mun ja Meten vanhoja vaatteita heille.

Olin tosi ylpeä ja kiitollinen meidän perheestä. Vuoronperään luettuja iltasatuja. Mette itkee huoneessaan, kumpi menee? Kiitti, et mä sain nukkua. Huomenna on sun vuoro. Isi kantaa painavat kauppakassit, tottakai. Äiti ei nyt jaksa pelata muistipeliä, kysyppä isiltä.

Miten ne yksinhuoltajat oikeen jaksaa?

No nyt mä osaan itse kertoa.

Kun ihminen on väsynyt, kaikki tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä ja vaikeelta. Ja väsymyksen lisäksi sitten vielä tää koko muu kuvio tässä. Henkisesti raskasta.

Joka päivä se sama helvetin mikropuuro, joka kiehuu yli koska et kerennyt ottaa sitä ajoissa pois. Lattialla lojuvat lelut jotka jää jalkojen alle, mattoon kiinni jääneet maissinaksut. Pöydällä ruisleivät, joista on nuoltu päältä vaan voi. Astiakaappi niin pullollaan muovilusikoita ja pinkkejä frozen- kulhoja, ettei ovet mee kiinni. Eteisessä likaisia kurahousuja, kilo hiekkaa ja eripari hanskoja.

Selaan instagramissa kun joku äiti käy yksin kesken päivän kuntosalilla tai lenkillä, koska isä hoitaa lapsia.

Voisimpa mäkin joskus.

" Miks Lydianna saa juoda tuttipullosta maitoo ja mä en saa ? Miks Lyyli sai kaupasta taas uuden tutin ja mä en saa mitään? " 

" Miks sä syötät Lyyliä aina vaan ja mä joudun tehä kaikki ite? Sä et rakasta mua yhtä paljon kun sitä."

Riitänkö mä näille kahdelle ?

Aamulla makasin sängyllä silmät ristissä ja vedin tyynyä korviin kun ne metelöi. Hetkeks vielä silmät kiinni, lasken kymmeneen, ihan just nousen.

Puhelin soi, lasten isä soittaa.

Pelkkä sen nimen näkeminen siinä puhelimen ruudussa riitti. Vika tikki, romahdus.

Ja mä annoin tulla ihan kaiken. Mä VIHAAN teitä molempia. Mitä jos mäkin vaan päätän ettei mua nyt kiinnostakaan oikeestaan hoitaa näitä mun lapsia ja lähden. Enhän mä jumalauta vaan voi.


Sä pystyit. Pystyit monen vuoden jälkeen vaan lähtemään ja sanomaan suurinpiirtein " pärjäile".  Jätit mut, jätit mahassa kasvavan lapsen.  Menit naimisiin ja teit tilalle uuden vauvan. Tosta noin vaan. Et edes kysy miten jaksan, miten sun lapsi voi. Varmaan oletat, että jaksanhan mä. Tai et oleta yhtään mitään, koska sua tai teitä ei kiinnosta. Ettehän te ole tehneet mitään väärää, kaksi rakastunutta ihmistä vaan.

Luen maikkarin kommenttipalstalla olevia kommentteja musta kirjoitettuun artikkeliin.

" Voi voi tyttöä, olis kannattanut miettiä kenen kanssa perheen perustaa."

Olishan sitä varmaan kannattanut, joo. Mut miten olisin voinut tietää? On jotenkin tosi vaikee uskoa, että ihminen, joka oli ennen TÄYSIN päinvastainen kun nyt, tekee näin. Se on helvetin hullua. Niin hullua, mutta totta se on. 

Pitäis jaksaa tehdä lasten kanssa sitä ja pitäs jaksaa tätä. Kun noi muutkin jaksaa. Postaa stooriin kuvia metsäretkiltä ja mitä tänään on lasten kanssa askarreltu. Tulee huono omatunto. Tänään ainut mitä jaksan, on katsoa että niillä on edes vaatteet päällä ja että ne ei kuole nälkään. 

Ja tiiättekö mitä. Se on ihan OK. Ei aina tarvii jaksaa. Miten loppuun ihminen sitten itsensä ajaa, jos kokoajan pitäisi esittää että ajattelee kaikesta niin positiivisesti ja on tosi reipas, vaikka oikeesti ympärillä kaikki vaan palaa? Miks se on niin noloa vaan myöntää, että välillä menee päin helvettiä? Onko sillon jotenkin epäonnistunut ja huonompi kun muut? Eikö muilla mee koskaan huonosti? Menee, mut vaan harva puhuu siitä ääneen. Onneks on meitäkin, jotka puhuu, koska jos esim. mä lukisin somesta pelkkää positiivista hypetystä kokoajan, mulle tulis käsitys, että on jotenkin väärin tai epänormaalia tuntee tälläsiä fiiliksiä mitä mä tunnen.

On niitä päiviä, kun tekis mieli pakata molemmat lapset johonkin junaan ja lähettää ne vaikka Siperiaan. Perua kaikki.

Siltikään en lähtis elämässäni toiseen suuntaan. En peruis tätä, en mitään.

Ilman niitä litistyneitä maissinaksuja ja likaisia kurahousuja olis mun elämä aika tyhjää. Ihan merkityksetöntä ja tylsää. Mun rakkaat tytöt. Siinä on vastaus mun kysymykseen, miten ne yksinhuoltajat oikein jaksaa. Rakkaudella niiden lapsia kohtaan. Mihin ne tarvii miestä siinä?

Itseasiassa on helpompi hoitaa arkee, kun sulla ei ole mitään odotuksia ketään kohtaan. Tiedät, että teet kaiken yksin joten et voi pettyä kun toinen ei tehnytkään mitä piti tai lupasi. Kaikki on sun omissa käsissä ja jos joku asia jää tekemättä voit syyttää vaan ittees.

 Mulla on aivan ihania ystäviä jotka on myös äitejä, lasten kummit, mun sukulaiset ja perhe. Ne on kaikki mun tukena joka päivä. Eli varmaan 98% mun elämästä en koe olevani oikeesti yksin.

Tän kirjotuksen jälkeen tuntuu taas helpommalta.

Ja enää mä en sääli niitä. Tai siis meitä. Enemmän säälin niitä isejä jotka menettää paljon enemmän kun osaa arvatakkaan. Mut minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, sanoo mun mummo aina <3




















maanantai 9. maaliskuuta 2020

Tervetuloa Vuosaareen

" Me muutettiin tosta noin vaan Helsinkiin, niin helppoo se oli! "

No niinhän se kyllä oli. Kaikki tapahtu jotenkin tosi nopeesti. Yhtäkkiä huomaan purkavani tavaroita oikeille paikoilleen melkein 300km päässä. Kaikelle löytyy oma paikkansa ja kämppä näyttää kodilta yhdessä päivässä. Suurin kiitos rakkaille ystäville ja perheelle jotka auttoi.

Mette oli isänsä luona ensimmäisen viikon muuton jälkeen. Sain tutustua Lydiannan kanssa kahdestaan uuteen kaupunkiin. En mä vielä osaa keskustassa kunnolla kulkea, mutta alan kyllä pikkuhiljaa jo hahmottaa. Monta kertaa eksymistä, kyllä se siitä.

Eikä edes turhauta, etten osaa. Lähinnä naureskellen ja mapsi kädessä kulkien meni ensimmäinen viikko. Nyt osaan jo kulkea  lähikauppoihin, salille, puistoihin jne. Tiedän suunnilleen missä suunnassa on mitäkin.

Aurinkolahti on aivan ihana. Päiväkoteja joka nurkalla ja peruskoulut ihan vieressä. Meri, luonto. Välillä mietin, onko tää vaan unta. Et ollaan oikeesti täällä ja tää on meidän koti. Yks päivä kävelin tuolla merellä kuulokkeet korvissa, tippa linssissä, ylläripylläri! On vaan jotenkin tosi helpottunut ja epätodellinen olo. Kivi vierähtänyt harteilta. ISO kivi. Oon aiemminkin puhunut siitä, mutta jo tää etäisyys tiettyihin ihmisiin ja asioihin keventää ihan helvetisti oloa. Mä saan elää täällä mun omaa elämää ja keskittyä siihen.

Ikävä kaikkia rakkaita Jyväskylästä on kyllä kokoajan. Mutta helpottaa se, että ollaan päivittäin tekemisissä. Onneks on puhelimet ja netti !

Jännitin, miten Mette sopeutuu tänne.

Täällä on rautatieaseman hissit pois käytöstä, joten joudutaan kulkemaan Kampin kautta metrolla kotiin. Kamppiin kävellessä tuolla keskustassa Mette katseli ympärilleen. Se pieni käsi pitää mua kädestä väkijoukossa, nalle toisessa kädessä tiukasti kiinni.

" Äiti, millon me mennään takas sinne Suomeen? "

" Mä haluun kotiin äiti "

Tässä vaiheessa mulla nous pieni pala kurkkuun. Voi helvetti. Mitä jos se ei yhtään tykkää olla täällä? Tää on nyt meidän koti rakas.

Metromatka on Metestä aina hirveen hauska. Se menee hujauksessa. Opettelee ruotsia pysäkkikuulutuksista. Nordsjö, tää on meidän !

Kotiovesta ekaa kertaa sisään. "Mua niin jännittää!!"

Omat lelut, valokuvat, vaatteet ja kaikki tavarat. Yläsänky ! Sauna! Jee, sauna päälle heti ! Iso leikkipaikka sisäpihalla.

Täähän on ihan kun meidän koti.

Ja heti ekana päivänä omassa pihassa oli yläkerran pojat leikkimässä samaan aikaan. Ne samat pojat, joiden äiti tuli muuttopäivänä toivottamaan mut tervetulleeksi Vuosaareen. Miten hyvä mieli tulikaan silloin ! Eikä tää poikien äiti ollut ainut joka kävi moikkaamassa, vaan monet muutkin. Tässä talossa asuu jotenkin erityisen huomaavaisia ja kivoja ihmisiä. Olin ihan suu auki täällä, että mitä hittoa, nää vaan tulee puhumaan mulle. Ei olis tullut kuulonkaan edellisessä talossa kyllä :D

Oli siis tosi tervetullut olo ja oon ihan varma et me tullaan viihtymään täällä.

Nyt, kun Mettekin on kotona, niin tuntuu kokonaiselta. Nyt kaikki on just niinkun pitääkin.



Jännitin kyllä myös sitä, että miten pärjään, kun käytännössä koko tukiverkko jäi 270 kilometrin päähän. Tai siis lähinnä sitä, että miten oma pää kestää, kun on tottunut siihen, että on ennen saanut apua PÄIVITTÄIN lasten kanssa. Sain käydä esim kaupassa yksin. Nyt varsinkin ne tulee jokapaikkaan mukaan AINA. Stay tuned siis, jos haluut tietää miten liidaan täällä tätä arkee jatkossa ;D

Olin kyllä ensinnäkin tottunut liian hyvään.

JA NYT HALUUN SANOA TÄMÄN TÄSSÄ:

Instagram seuraajat: !!!

Miten suuri apu te ootte TAAS, tässäkin ollut mulle ja meille. Niin paljon vinkkejä eri paikoista, päiväkodeista, työpaikoista. Apua kaikessa. Siis en voi tarpeeksi teitä kiittää ikinä. Niin paljon hyötyä teistä tässäkin koko projektissa että tekis mieli itkee. Some ei tosiaan oo mikään paska juttu. Se voi olla myös erittäin hyvä, hyödyllinen juttu.

Joten KIITOS .

<3

Nyt suunnittelemaan kunnon tuparibileet, sit voin sanoo ovella, Tervetuloa Vuosaareen <3















perjantai 28. helmikuuta 2020

Viimeinen yö täällä

Kyllähän tässä nyt väkisinkin alkaa asioita kelaamaan päässään. Istun pimeessä asunnossa pahvilaatikoiden keskellä ja syön pakasterasiasta kun ei ole astioita. Tuijottelen näitä seiniä.

Vuosi sitten tänne muutti petetty ja rikkinäinen ihmisraunio. Jonka sisällä kasvoi pieni ihminen. Molemmat heitetty pois.

Tossa näytin Metelle ultrakuvaa ja kerroin, että tyttö tulee. Pikkusisko.

Tossa suihkun lattialla istuin ja itkin. Supisti. Se pieni ihminen ilmoitti aina, että mäkin oon täällä.

Saman ihon alla.

Näiden seinien sisällä mä opettelin olemaan yksin. Revin itteni irti, vaikka vielä rakastin. Tossa mä puhuin puhelimeen ja itkin etten saa henkee. Niin pahalta tuntuu.

Itseni lisäksi kasasin tai siis yritin kasata pinnasänkyä. Eihän siitä mitään tullut. Kummastakaan.

Tosta ovesta tulin ensimmäistä kertaa työpäivän jälkeen tyhjään ja pimeään kotiin, missä kukaan ei ollutkaan vastassa. Muistan ikuisesti sen tyhjyyden.

Siitä samasta ovesta me lopulta elokuussa tultiin. Pitkän kesän ja kevään jälkeen. Minä ja pieni vauva.

 Heikoista tuli joka päivä vahvempia. Varmempia.

Tää oli meille vaan välietappi. Saatiin kasvaa ja tulla ehjäksi rakkaat ihmiset lähellä, meidän tukena.

Tänään me suljetaan tän asunnon ovi viimeistä kertaa.

Meidän aika mennä nyt eteenpäin <3


Mulla ja sulla on ihan erityinen side.<3 Ja kaikki tulee olemaan hyvin niin kauan kun mulla on mun rakkaat tyttäret vierellä. Kolmestaan me voidaan olla ihan mitä vaan ja missä vaan <3








perjantai 7. helmikuuta 2020

Jos kuuntelen sydäntäni, oonko itsekäs?



Seison tällä hetkellä risteyksessä. Tiedän kyllä minne suuntaan mun pitäisi mennä, muuten en kuuntelis sydäntäni.

Teidän viestejä toiselle paikkakunnalle muuttamisesta lukiessani mun pään sisällä alkoi ihan jäätävä sirkus. En oo saanut nukuttua sen jälkeen , kun mielessä pyörii niin paljon kaikkea.. Selailen asuntoja ja työpaikkoja.

Muistelin sitä kun tultiin reissusta kotiin. Oli ihana loma Espanjassa takana. Istuttiin taksissa matkalla lentokentältä Vantaalle ja taksikuski kyseli kaikenlaista.

" Ei kun ei me asuta täällä, asutaan Jyväskylässä. Haluaisin kyllä asua täällä.."

Olis kai pitänyt olla levollinen ja hyvä olo. Mutta mua vaan ahdisti. Joka hetki kun tultiin lähemmäs Jyväskylää. Täällä se kaikki sama paska taas odottaa. En normaalisti polta röökiä kun silloin, kun oon juhlimassa. Nyt oli pakko pysähtyä huoltoasemalle kaksi kertaa ja kaivaa ne matkalaukun pohjalta. Miks mua oikein ahdistaa? Mikä mulla on ? Oli jotenkin tyhjä olo vaan.

Ja sen jälkeen oon ollut ihan helvetin levoton. Mitäs seuraavaksi? Lomamatka? Uus ammatti? Uus kämppä? Parisuhde?

Mitä mä ees enää teen täällä? Yritin täyttää jollain sitä tyhjää oloa.

4.2.2020 klo 02:45

Lapset tuhisee sängyissään, kello tikittää keittiössä. Asettelen tyynyn tuhannetta kertaa uudelleen. Vedän sen korville. Miten se voi tikittää noin helvetin kovaa? Katson niitä nukkuvia, kyyneleet valuu poskille. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Pitääkö niiden kärsiä mun itsekkyydestä? Ja millä tavalla ne lopulta kärsii?

Onko väärin kuunnella sydäntään, mennä kun on mentävä? 

Mitä mun perheenjäsenet sanoo, mitä lasten sukulaiset , mitä lasten isä sanoo?  Oonko maailman itsekkäin ihminen jos teen nyt sen, mistä oon aina haaveillut. Mikä mua täällä pidättelee, paitsi pelko ? Ja pelko ainoastaan siitä, mitä muut sanoo. Mitään muuta mä en pelkää. Mä oon nähnyt sen jo, mä pärjään kyllä. Missä vaan. Vaikka olis kuinka vaikeeta niin me pärjätään kyllä.

Milloin on mun vuoro ajatella itsekkäästi ja toteuttaa mun unelmia? Onko isällä joku etuoikeus täällä tehdä mitä huvittaa, omia päätöksiään ja samalla satuttaa muita? Miksi mä mietin niin sydänsyrjällään aina sitä ja sen tunteita?

Mitä tää tarkoittaa Meten asumisjärjestelyissä? Suostuuko isä siihen, että näkisi lastaan vaan joka toinen viikonloppu? Pystyisinkö itse olemaan etä-äitinä Metelle, jos se haluaisi jäädä tänne? Mä haluun kuunnella sitä, ottaa sen mielipiteen huomioon. En vois tehä sitä, että veisin sen väkisin jonnekkin minne se ei halua.

Siksi oon jo pitkään varovasti tuonut Metelle esille sitä, että mitä jos asuttais Helsingissä. Kesällä kun vietettiin siellä aikaa ja kun lähdettiin reissuun. Miltä susta tuntuis asua täällä?  Haluaisitko mielummin asua isin kanssa Jyväskylässä? Ei se halua, kun se haluaa asua meidän kanssa. Helsingissä on Nicole. Sitten mulla olisi kavereita Helsingissä ja Jyväskylässä!  On kivaa tulla sitten junalla isin luo yöksi.



Mitä jos se alkaa katumaan ja ikävöimään kun muutto tulee konkreettiseksi? Tai jos mua alkaa kaduttaa? Ainahan pääsee takaisin, jos alkaa tuntumaan siltä että se oli iso virhe. 

Miks mulla on niin huono omatunto kaikesta mitä teen? Oon muuttamassa sentään samassa maassa, alle 300km päähän. Se ei oo mikään "kaiken loppu". Se ois mulle ja meille jonkun uuden alku. Minkä takia mun pitäis tyytyä elämään sellaista elämää, johon en oo tyytyväinen? Ylipäätään tyytyä. Tyytyä täällä yhtään sen vähempään mitä ansaitsen ja haluan. 

Mä tiesin kun tää vuosi alkoi, että tänä vuonna tapahtuu jotain. Se jokin on ollut kokoajan tää. Oon vaan odottanut sitä hetkee, kun uskallan sanoa sen ääneen. 

Mun on vaan päästävä menemään täältä.



Pelonsekaisin tuntein, kädet täristen ja taas kyyneleet valuen kirjoitan viestiä lasten isälle. Mun on pakko saada sanottua tää nyt. Mietin, miltä siitä tuntuu. Itken vähän lisää. Mä en haluais olla sen saappaissa nyt.  Enkä kyllä omissanikaan..

Muutaman tunnin päästä soi puhelin, enkä oo koskaan ollut niin helpottunut kun kuullessani sanat "Älä oo huolissas, mä ymmärrän kyllä sua. Mä tiesin ja osasin odottaa että tää päivä vielä koittaa. Nyt vaan mietitään tää lasten kannalta parhaaksi. Eiköhän me saada jotenkin järkevästi nää sovittua." 

Oikeesti. Ihan kun ois kivi vierähtänyt harteilta. Mä olin henkisesti valmistautunut ihan jäätävään riitaan taas. Olin valmistautunut puolustamaan itteeni, mut ei mun tarvinnut.

Täällä Jyväskylässä säilyy kyllä kaikki. Ei ne läheiset katoa mihinkään. Aina pääsee takas. Ja tullaanhan me joka toinen viikko käymään. Sitten lomat ja kaikki.

Mulla on ollut täällä 100% tukiverkko . Oonko ihan hullu? Oonko itsekäs ? Oonko huono äiti, kun vien lapset pois tutusta ja turvallisesta?

Totuushan on se, että koti on siellä minne sen tekee. Menee varmasti jonkun aikaa että oikeesti sopeudutaan, mut sitten kun se tapahtuu niin oon varma että meillä on siellä hyvä olla. Siellä on mulle myös paljon enemmän työ- ja opiskelumahdollisuuksia. Uusia, ihania  ihmisiä joihin oon tutustunut.

Tiedän kuka hyppii varmasti nyt ilosta. Teen oikeastaan meille kaikille tässä palveluksen.

Tää on heittämällä mun elämän VAIKEIN päätös jonka oon joutunut tekemään. Turhaan pelkäsin ystävien ja perheen reaktiota myös. Kyllä ne tukee mua aina kaikessa mitä teen, ne tietää kyllä että jos jotain päätän tehdä, sen myös teen. Ne tuntee mut.

" Sinne vaan, todellakin menet nyt ! Me tullaan sit aina sinne kylään. " - sisko <3

Jos aina odottaa "oikeeta" hetkee, se hetki ei tuu koskaan. Pätee muuten aika monessa asiassa.

Ja Helsinki, mikä on lapsiystävällinen paikka asua ? En halua ihan ytimeen, mutta lähelle metroa. Mä oon nyt hakenut Vuosaaresta asuntoja. Se vaikuttaa tosi ihanalta paikalta.

" Pitää nojata tuuleen jos haluu et se kantaa."







keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Q&A

Ensinnäkin kiitos kyssäreistä ! Mä en ois osannu yhtään odottaa osaa näistä. Paljon tuli samoja , mut valkkasin mahdollisimman monipuolisesti. Nää ei oo nyt missään järjestyksessä vaan ihan sikinsokin.

ENJOY !

1. Onko exäsi pyytänyt sulta kertaakaan anteeksi tekoaan ja todennut, että asiat olisi voinut hoitaa paremminkin?

- On pyytänyt ja oon antanut anteeksi.

2. Meneekö sun lapset vuorohoitoon kun palaat töihin?

- Kyllä niiden täytyy mennä

3. Oletko hyvissä väleissä exäsi kanssa?

- Sanoisin että ollaan ihan hyvissä väleissä.

4. Jos sun pitäisi nyt arvata tyttöjen tulevat ammatit, mitkä ne olisi?

- Apua... Mä en yhtään osaa sanoa kyllä. Jos Metestä ei tuu laulajaa, niin sit siitä vois ehkä tulla joku luokanopettaja, koska se on niin määräilevä ja pikku-aikuinen :D Uskon että Mette vois haluta lukioon, kun se on niin fiksu!  Lyylistä tulee varmaan samanlainen, voisin kuvitella. Sillä on nyt jo ihan samanlainen temperamentti. Vauvasta on kyllä tosi vaikee veikata ammattia, mut sanotaan nyt vaikka huippumalli kun se on niin kaunis ;) Mitä ikinä ne päättääkään tehdä, tuen täysillä <3 No ok, ei tietysti IHAN mitä tahansa, u know.

5. Haluatko tulevaisuudessa lisää lapsia?

- Nyt sanon että en, mut eihän sitä oikeesti voi koskaan tietää varmaksi. Jos vaikka rakastun ihan helvetisti, niin saatan ehkä haluta max yhden yhteisen? Voisin silloin siis harkita, jos se olis toiselle tosi tärkeetä.

6. Koetko olevasi jo valmis uuteen parisuhteeseen?

-Hyvä kysymys. Välillä koen todellakin olevani 100% valmis ja välillä en sitten ollenkaan. Hyvin hyvin kinkkinen juttu.  Vaatishan se ainakin toiselta osapuolelta paljon ymmärrystä mun menneisyys huomioonottaen. Oon aikamoinen tuuliviiri tässä asiassa nyt. Eli se varmaankin tarkoittaa sitä etten ole vielä valmis ?

7. Haluatko mennä tulevaisuudessa naimisiin, uskotko avioliittoon ?

- Haluun. Tietäisin jo millaisen häämekon haluun ! Uskon tavallaan avioliittoon. Tai ainakin ite ajattelen sen asian niin, että sitten sitoudun siihen että teen kaikkeni sen suhteen eteen, vaikka tulis mitä paskaa, jos meen naimisiin.

8. Minkälainen mies yleensä kiinnittää sun huomion, mitä piirteitä sun unelmien miehessä on?

- No ainakin pitää olla kiltti. Jalat maassa oleva tyyppi. Fiksu ja rauhallinen. Sellanen turvallinen. Ylimielisyys ja se, että kuvittelee olevansa jotenkin muita parempi, niin NOT! Tulee toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, ei tuomitse.  Ei rajoita mun tekemisiä / olemisia. Tykkää musta sellaisena kun oon. Tykkään et mies pitää MUN lisäksi myös ITSESTÄÄN huolta, just esim. urheilee. Ja tietysti pitäis tykätä lapsista. Kyllä mä sanon, et ensin kiinnostun ulkonäöstä ja sit vasta kaikki muu.. eihän kukaan osta sikaa säkissä? Mä en esim. osta sitä, et joku rakastuu pelkästään luonteeseen. Mites sitten kaikki fyysiset jutut esim. seksi, jos ei toisen ulkonäkö viehätä yhtään?

Eli vaikka jotkut sanoo et joku tinder on aika karu sovellus, mut toisaalta ei se sit loppupeleissä oo.

9. Minkälainen on sun unelmaelämä kymmenen vuoden päästä?

- No Mette olisi 15v ja lyyli 10v . Tytöt olis hyviä koulussa ja kilttejä ja tietysti hyväkäytöksisiä,  mulla olis työ josta tykkään, me ja kaikki läheiset oltais terveitä ja nautittais elämästä. Ihan tavallista arkea ja sitten matkustelua. Oisin löytänyt oman tyypin RINNALLE !! :D


10. Miten tää kaikki paska paljastui lopulta sulle ja myönsikö exä?

- Tän toisen naisen ig-tililtä. Ja laskin sitten 1+1 ja puhelutiedot oli sit vika tikki. Ei myöntänyt, väitti kaikille pitkään ettei mitään suhdetta ole eikä tule ja et oon keksinyt kaiken.

11. Mikä on suurin, sua itseäs koskeva unelma?

- Ihan oikeesti unelmoin siitä että saisin elää terveenä. Oon seurannut esim. tota Janita Lukkarisen syöpätaistelua ja mun sydämeen sattuu se niin paljon.. Mut jos ei nyt terveyttä lasketa niin haluisin joskus asua ulkomailla jossain auringon alla. Ja salee asun vielä joskus.

12. Miten usein käyt salilla ja miten pysyt tossa kunnossa?

- Yritän päästä käymään salilla vähintään 3x viikossa ja tykkään lenkkeillä. Mut aina en pääse, enkä ota siitä tosiaankaan mitään stressiä. Multa on kysytty treenivinkkejä, ja se vähän huvittaa mua koska en todellakaan oo mikään ammattilainen noissa enkä haluu antaa mitään terveysvinkkejä sen takia, mut voin sanoa että mulla on Erna Huskon goldenbooty- ohjelma ja se on ihan best ! Tykkään terveellisestä ruuasta enemmän kun jostain paskaruuasta. Esim. kaikki salaatit ja lohi on <3 Ja en oo omasta mielestäni mitenkään erityisessä kunnossa, on sitä paremmassakin oltu . Tykkään herkuista myös <3 Mutta ei ressii, synnytyksestäkin vasta 6kk :) Muistakaa että naisen kroppa palautuu synnytyksestä KOKONAAN oikeesti todella hitaasti. Musta tuntui että Meten syntymän jälkeen kroppa oli taas oma, kun synnytyksestä oli kulunut puoltoistavuotta.

13. Ootko koskaan miettinyt, että jos asiat ois menneet toisin, miten ne olis nyt?

- No siis, jos ei tätä episodia olis tapahtunut nyt, luultavasti se olis tapahtunut myöhemmin tulevaisuudessa.  Siis ainakin se että oltais erottu tavalla tai toisella. Mutta varmaankin tällä hetkellä oltais edelleen yhdessä.

14. Pystytkö ajatella koskaan tulevasi toimeen tän sun exän uuden naisen kanssa?

- Jaa-a. En usko. Ainakaan niin kauan kun se ei nää omassa käytöksessään mitään väärää.

15. Sun unelma- ammatti?

- Joku terkkari ( Niinkun Ellu kummankaassa !!) , psykologia kiinnostaa tai sit joku sellanen jossa vois olla hyötyä tästä mun kokemuksesta. Se parisuhdeterapeutti tietenkin. Sitten kun mun omat asiat on kondiksessa :D

16. Jos muuttaisit pois Jyväskylästä, minne muuttaisit ?

- Helsinkiin haluan. Tai jonnekkin sinne pk-seudulle. Tän olisin voinut laittaa tohon unelmakysymykseen koska oon kokoajan halunnut muuttaa, ja puhuttiinkin siitä esim. exän kanssa monta kertaa koska "kinusin" sitä vähän väliä sen jälkeen kun mun paras ystävä muutti sinne. Kuitenkin exällä oli täällä firma jne. Nyt ei olis sekään esteenä, mutta lapset ja niiden suhde isään ja muihin. Pystyisinkö tekee sen lapsille että veisin ne "kauas"? Vaikka kyllähän junat ja bussit kulkee, eikä autollakaan matka kauaa kestä. Onko joku tehnyt niin, uskaltanut ajatella itsekkäästi?  Laita mulle viestiä jos oot <3

17. Ootko pystynyt jo tapailemaan miehiä, vai vieläkö sua ahistaa niinkun joskus puhuit?

- Oon tapaillut kyllä.

18. Konkreettiset esimerkit siitä,  miten päästä yli erosta?

- No ainakin puhua, puhua ja puhua. Niin kauan kun siltä tuntuu. Viettää mahdollisimman paljon aikaa ystävien kanssa, ettei vaan jää yksin siihen suruun vellomaan. Täyttää kaikki päivät jollain tekemisellä ja sopii menoja. Älä kuuntele pelkkiä angstibiisejä koska sit vaan uppoudut syvemmälle angstiin :D Mulla auttoi myös tän blogin kirjoittaminen ja sitä kautta vertaistuen saaminen. Aika. Sitten kun tuntuu siltä, tapaile kivoja tyyppejä. Tutustu niihin. Saatat ymmärtää, ettei se exä sitten loppujen lopuksi ollutkaan mikään kummoinen. Ehkä alat miettimään, mitä oot koskaan nähnyt koko tyypissä?  Pidä itsestäsi huolta ja sitä kautta rakenna itsellesi hyvä itsetunto ja tajua, että kelpaat kelle vaan, mutta älä ota ketä vaan  <3

19. Ootko edelleen sinkku vai onko sulla joku ? Aiotko koskaan tuoda häntä "julki" somessa?

-  Oon sinkku. Riippuis hyvin pitkälti siitä mitä se toinen haluaa. Jotkut asiat on varmaan ihan hyvä pitää omana tietonaan. Mut kyl mä sitä sit ihan varmasti hypetän kun tossa on joku <3

20. Mikä on raskainta arjessa ?

- Ehdottomasti se, että väsyttää. Väsyneenä ei jaksaisi mitään, mut pakko vaan suoriutua.

21. Ootko aina halunnut nuorena äidiksi, vai oliko ensimmäinen raskaus yllätys?

- Mette ei ollut yllätys ja oon aina halunnut tehdä lapset mahdollisimman nuorena.

22. Minkä ikäinen olit kun sait Meten?

- Olin 18v kun aloin odottaa ja 19v kun Mette syntyi.

23. Jos sun exä alkaisi katumaan tekojaan ja anelisi anteeksi ja haluaisi palata yhteen, pystyisitkö siihen?

- En pystyisi, ensinnäkin siksi, etten rakasta enää.

24. Mikä oli vaikeinta/raskainta odotusaikana?

- Epätietoisuus tulevasta, sen odottaminen että exä tulee järkiinsä, exän nyxän sekoilut ja käytös, se että jouduin kokemaan kokonaisuudessan sen homman yksin. Olisin halunnut, että lapsen isäkin olisi ollut kiinnostunut vauvasta. Ylipäätään se, että rakastin yksin lasta jota oli tekemässä kaksi.

25. Minkälainen tunnelma lyylin isän luona oli, kun veit hänet sinne? Jäikö fiilis, että tapaamiset jatkuu?

- Tunnelma oli aika jännittynyt, kiusallinen ja aika kireä lyyliä viedessä. Hakiessa isän sanoin oli mennyt tosi hyvin. Sanottiin, että ensi kertaan sitten. Mutta en tiedä tuleeko todellisuudessa toista kertaa, sen näyttää aika.. tiedän, että jos olisi pelkästä isästä kiinni, niin tapaamiset jatkuisi.

26. Onko sulla yksinhuoltajuus molemmista tytöistä?

- Pelkästään Lydiannasta.

27. Miten Mette suhtautui eroon ja koko tilanteeseen?

- No ei tietystikkään hyvin. Surullinen oli jonkin aikaa ja toivoi yhteenpaluuta vielä kesällä,mutta nyt ei ole puhunut enää siitä. Kovasti ihmettelee miksei isi ole siskon elämässä. Muuten on jo ihan ok ja sopeutunut.

28. Pelkäätkö että tulevissa suhteissa sua petetään?

- Mä teen itteni kanssa kovasti töitä sen eteen, ettei mun tarviis pelätä. Haluan voida luottaa. Koska ei tää oo sen tulevan tyypin vika eikä sen kuuluis siitä kärsiä. Mut ihan varmasti toi on jättänyt muhun syvät jäljet. Thanks for that !

29. Koetko vielä että tarvitset terapiaa, koetko päässeesi kokonaan yli tapahtuneesta?

- Kun mietin asiaa, koen kyllä päässeeni kokonaan yli, mutta oon surullinen siitä, ettei lyylin isä ole / ollut sen elämässä. Ja terapia ei tekis koskaan pahaa, kellekkään vaikkei mitään suurempia solmuja oliskaan..

30. Onko sulle tarjottu neuvolasta mitään apua / tukea arkeen?

- On tarjottu, mutten koe että tarvitsisin. On varmasti muita sellaisia, jotka tarvii enemmän apua kun minä.

31. Onko sulla hyvät välit exän perheeseen?

- On todellakin. Ja uskon että tulee aina olemaankin. He on kaikki aivan ihania ja tärkeitä ja lasten kautta tullaan kuitenkin olemaan yhteyksissä aina.

32. Ootko tällä hetkellä ihastunut, välillä saa sellaisen kuvan ?

- Voisimpa sanoa että en. Mut oon.

33.  Kuinka hyvin voit henkisesti asteikolla 1-10?

- Ehkä 8 - 9.

34. Mitä pelkäät?

- Pelkään paljonkin. Eniten sitä, että joku läheisistä sairastuu tai kuolee. Sitten sitä, millanen tää maailma on sitten kun tytöt on isoja. Miten ne pärjää jne. Maailmanloppua, onko mun lapsenlapset täällä sillon? Kuka sen tietää, hyiii.

35. Minne aiot seuraavaksi matkustaa ja tuleeko lapset mukaan?

- Jonnekkin Espanjaan varmaankin taas koska helppo ja ihana paikka. Ja ajattelin ottaa seuraavaksi pelkästään lyylin. Joku reissu ois myös ihana tehdä kokonaan ilman lapsia esim. syksyllä.

36. Kaiken tän jälkeen,  mitä jos itse päätyisit pettämään kumppaniasi?

- Eihän täällä kukaan varmaan päätä sitä asiaa, että nyt mä aion pettää tai en petä. Tai siis ainakaan tervejärkinen. Mut pyrin siihen, että ennenkun mitään sellaista kerkeis tapahtua, puhuisin. Jos niin kuitenkin kävis, olisin varmasti ihan helvetin pahoillani ja katuisin.

37. Mitä haluaisit sanoa sun exälle, jos se lukis tätä nyt ?

- En mitään. Eiköhän kaikki oo jo sanottu.

38. Ahistaako sua koskaan se, että tuntemattomat tietää susta niin paljon?

- Ei ahista, koska ei kukaan oikeesti tiedä mun asioista kun sen mitä ite jaan. Eli mun elämästä ehkä 10%. Sekin on aika jännä, et monesti sitä luulee tuntevansa ihmisen täysin ja tietävänsä kaiken sen elämästä, jos se päivittää esim. ig- stooriin päivän aikana yhteensä 5min jotain 10 sekunnin videopätkiä. Päivässä on kuitenkin aika monta tuntia enemmän. If u know what i mean.


Siinäpä ne oli. Tehdään joskus uudestaan <3



sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Helvetin ihanaa elämää

Me oltiin yhdessä vajaa kuusi vuotta. Oltiin opiskelijoita, valmistuttiin, päästiin töihin. Ihan tavallista perhe-elämää. Kiireisiä päiväkotiaamuja. Molemmilla vuorotyö ja toinen vielä yrittäjä, toi omat haasteensa. Asuttiin lutakossa tossa sillan toisella puolella ja mun äiti tässä missä mäkin asun nyt.

Eilen kuskasin mun äitiä ja sen ystävää illanviettoon. Autossa käytiin aika itkuntuhruinen keskustelu.

Äiti : Tiiätkö, tällä kaikella oli paljon suurempi tarkoitus kun me ees tajutaan. Pari vuotta sitten sanoin Juhalle ( äidin mies), että tuolla sillan päässä se mun tyttö asuu, elää niin helvetin ihanaa elämää, enkä mä ees tunne sitä. Mun omaa tyttöä.

Mä jäin miettii tätä. Eihän me tosiaan varmaan edes tunnettu. Mä muutin pois kotoa ihan teininä ja sen jälkeen oon elänytkin elämääni aika itsenäisesti. En oo paljoo puhunut omista asioistani äidille. Tai kellekkään muullekkaan perheenjäsenelle. Ei meidän perheessä puhuttu.

Ja kun sanon ettei puhuttu, niin ei oikeesti puhuttu. En aina esimerkiksi edes tiennyt missä mun veli asuu, mikä sen puhelinnumero on. Kenen kanssa se seurustelee, missä se on töissä.

 " Elää helvetin ihanaa elämää " . Siltä se varmaan näyttikin. Vietettiin paljon aikaa lasten isän perheen luona, oli paljon sukujuhlia ja touhuttiin niiden kanssa kaikenlaista. Sukuloitiin ruotsissa, kesät ja pääsiäiset mökkeiltiin Kajaanissa.  Harvemmin vietettiin aikaa mun puolen suvun kanssa. Joulut, juhannukset , uudetvuodet ja kaikki vietettiin pääsääntöisesti aina miehen perheen luona.

Koska tein vuorotyötä, harvemmin oli viikonloput vapaat. Ja silloin kun oli, halusin yleensä olla kotona. Oli hirveen vähän aikaa ystäville. Elettiin siinä omassa ihanassa perhekuplassa.

 Oltiin niin kovin rakastuneita, ikävöitiin työpäivinä. Mennään samaan vanhainkotiin, vierekkäiset hautapaikat. Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, en mä pysty olla ilman sua. Töihin kuljetettuna eväät jos unohdin ne kotiin. Sain kaiken mitä halusin ja enemmänkin. Ja annoin myös takaisin.

Valmistumisen jälkeen työ oli mulle koko elämä. Lähihoitaja, vihdoin ammatti joka on niin mua. Tää on se mitä mä haluan tehdä, auttaa muita. Halusin olla kaikki pyhätkin töissä. Rahaa, saa enemmän rahaa jouluna ja juhannuksena. Lopulta olin niin rikki, että multa jäi pikkuhiljaa myös kaikki harrastukset pois. Ei jaksanut nähdä sitäkään vähää ystäviä. Olin ihan helvetin väsynyt.

Aloin pitämään mun perhettä itsestäänselvyytenä. Kyllä toi toinen tossa pysyy, vaikka meillä olis mitä riitoja. Miks et oo taaskaan laittanut astioita koneeseen?  Tarviiko aina erikseen pyytää tekemään jotain? Eikö täällä vittu kukaan muu pese pyykkiä kun minä? Miksei täällä kaapissa oo mitään syömistä, oisko pitänyt vaikka käydä kaupassa? Sun vuoro lukee iltasatu. Ai sä tarviit vapaa-aikaa, millon viimeks mä oon käynyt missään?

Toinen haluaa aamulla ennen töihin lähtöä antaa suukon, mä käännän pääni pois. Ei nyt kerkee, etkö sä tajuu, mä oon jo myöhässä! Missä ne mun avaimet on.

Alkaa raskaus ja raskaudesta johtuva väsymys ja oksentelu. Töistä kotiin tullessa kävelen suunnilleen suoraan ovesta sänkyyn ja matkalla riisun vaatteet.

Helvetin ihanaa elämää.

Mutta ihan tavallista varmaan jokaisessa perheessä. Ne ruuhkavuodet. Toiset selvii niistä ja toiset ei.

Joku jossain tuolla ylempänä päättää vähän järisyttää mun elämää. Laitetaas muijan ajatusmaailma täysin uusiksi. Selviää, että miehellä on toinen nainen.

Tästä alkaa mun ja mun perheen selviytymismatka. Se pikkuhiljaa tiivistyy, tulee yhteen. Ensin sisko tulee silittämään mun hiuksia, kun makaan muuttolaatikoiden, jätesäkkien ja sotkun keskellä. Itketään ja ollaan hiljaa.  Sitten äiti huolesta paskana, ei se itsekään saa nukuttua. Kantaa ruokaa, ystävät soittelee huolissaan.

Veli, jonka asuinpaikkaa en edes tiennyt, tulee hakemaan mun auton kun se kuulee että se on rikki. Korjaa sen, maksaa osat, ei halua rahaa. Lupaa auttaa jatkossakin. " Kyllä se jätkä on mulkku!"

Tulee perheen oma whatsapp-ryhmä. Meidän perheessä puhutaan ! Joka päivä.

Tulee hetki jossa tarviin äitiä enemmän kun koskaan ikinä. Lydianna syntyy. Se näkee aitiopaikalta kaiken sen. Pienen ihmisen elämänalun, saa tuntea olevansa mulle avuksi ja tärkeä, korvaamaton.

Ja pikkuhiljaa mä kokoan itseni pienistä sirpaleista kokonaan uudestaan. Ei mussa oo enää mitään samaa. Mun ajatus perheestä, ystävistä, parisuhteesta, elämästä ylipäätään.

Kun mä silloin sanoin, etten mä pysty olla ilman sua. Silloin en olis pystynytkään. Olin riippuvainen. Olin perustanut itseni toiseen ihmiseen. Elin sille toiselle ihmiselle. Mun pahin painajainen oli että me erottais. Kuinka kokonainen ihminen sillon itse on ?

Ystäville olis todellakin ollut aikaa, kun sitä olis vaan viitsinyt järjestää. Mä en enää koskaan tee samaa virhettä. Ystäville täytyy olla AINA aikaa. Koska ystävät on ja pysyy, miehiä tulee ja miehiä menee.

 Sä voit sanoa toiselle ihan mitä vaan. Kaikkia kauniita sanoja. Luvata toiselle sen kuun taivaalta, lupaat rakastaa hautaan asti. Mennä naimisiin ja saada sen sormuksen sormeen.

Ei sekään lupaa yhtään mitään. Se sormus ei lupaa, eikä merkkaa mitään. Mikään täällä ei oikeesti oo varmaa paitsi kuolema. Hyi miten kyyninen mä oon ! Mutta kun se on totta.



Eilen äidin mies kysyi mun äidiltä : No tunnetko Miisan nyt?

- Tunnen.

Ja nyt, oikeesti vasta nyt, musta tuntuu, kaikesta tästä meneillään olevasta huolimatta, että elän ihan helvetin ihanaa elämää. Täällä pienessä kaksiossa mun tyttöjen kanssa. Koko tulevaisuus edessä vielä ja se kaikki on mun omissa käsissä. Mitä vaan mä haluan ja päätän, mä voin tehdä sen. Oon läheisempi mun ystävien ja oman perheen kanssa kun koskaan ikinä. Rakastan teitä kaikkia niin paljon.  Mulla on kaikki mitä mä tarviin.


Sometimes the mess is the only way.










lauantai 1. helmikuuta 2020

Syy

Tässä olis vähän fiiliksiä viimeajoilta, ilman sensurointia;


2020

Lyyli kohta puolivuotias. Puoli vuotta yksin valvottuja öitä, kakkavaippoja, nuhaneniä, itkua, naurua, neuvolakäyntejä. Neuvolakäyntejä joissa joka kerta kysytään isän osallisuudesta vauvan elämään,onko tilanne muuttunut.

" Kyllä on ihan isänsä näköinen tyttö".  Jep, sillä on tummat silmät ja samanlainen nenä. Sen ilmeet ja eleet, kaikki on sua. Sen hiukset punertaa niinkun ukilla, sun isällä. Teillä on suvussa sitä punapigmenttiä, mitä Metelläkin on. Sillä on pieni, mutta kuitenkin aika iso jalka, niinkun sulla. Se nauraa. Hipsuttaa pienillä sormillaan, tutkii mun ihoa. Jokeltelee pinnasängystä huomenet. Läiskyttää kylpyammeessa, se rakastaa vettä. Mut sä et sitä nää.
Se oppi kääntymään ja kun se nauraa, sen suussa pilkottaa kaksi hammasta.
Yksi päivä se melkein konttasi. Mette kertoi sulle. Aina kun se oppii jotain uutta, se haluaisi heti soittaa sulle. Se tietää ja mäkin tiedän, että sua kiinnostaa. Sä haluaisit olla sen elämässä mutta sä et voi. Mä tiedän, että sä rakastaisit sitä enemmän kun mitään, jos vaan saisit olla sen kanssa. Viettää aikaa, luoda suhdetta. Kiintyä. Se olisi saman vertainen Meten kanssa. Sen verran mä tunnen sua. 

Jotain kolme viikkoa sitten mä päätin, että nyt viimeisen kerran. Kun Metteä hakiessa alaovella vilkaisit Lydiannaa. Näin sen sun silmistä.

Laitan mun omat tunteet helvetti vieköön vielä kerran sivuun, ja tarjoon sitä vihoviimeistä vaihtoehtoa. Jos sä et saa nähdä sun lasta mun luona, voitko sä nähdä sitä sun luona? Toivottavasti ymmärrät miten iso kädenojennus tää on multa. Ja ymmärsithän sä. Tarviiko edes selittää miksi. Siellä päässä ei todellakaan oo ollut Lydiannan suhteen mikään lämmin vastaanotto, enkä tarkoita nyt isää.

Yksi pitkä puhelu, hyvät vibat molemmilla. Molemmat ymmärtää toisiaan. Ollut pitkä, paska, raskas vuosi. Molemmilla. Voidaanko nyt vaan ajatella sitä meidän lasta, annetaan kaiken muun olla.

Tän puhelun jälkeen oli tosi hyvät fiilikset. On ollut kyllä ennenkin, mut nyt oli erilainen fiilis oikeesti. Tuleeko tähän elämään nyt joku roti ja rauha? Kuulostit päättäväiseltä.

Nää puhelut tapahtuu aina muualla kun kotona. Yleensä soitat salilta tai työpaikalta. Autossa matkalla jonnekkin. Vastaat viesteihin työpaikalta. Sitten meet kotiin. Ei tää homma käykkään. 

Ei tullut taaskaan rauha vaan viesti puhelimeen vaimolta. Ei oo ensimmäinen kerta tämäkään, että viesti tulee vaimolta. Ei tuu tapaamisia, meillä sovitaan kaikki asiat yhdessä. Se SUN vauva on liian pieni tulemaan tänne, luulis olevan päivänselvä asia. Miten voit edes antaa pienen vauvasi kenellekkään muulle, eihän sellaista voi ymmärtää? Etkö sä tajua, tää meidän tilanne huomioonottaen. Ollaan puhuttu, että sitten kun meidän tuleva pieni on syntynyt ja kasvanut, sitten saa tulla käymään.

Niin joo, se teidän pieni.
Isän elämään on sun mielestä ikäraja. 

Miksi teidän pienellä on oikeus isään, mutta meidän ei ole?

Turhautuminen, miks ees yritin. Mutta ei yllätä. Tiesinhän mä tän.  

Muutama viikko kuluu ja puhelin soi.

 Voiko Lydianna tulla mun luo? 

Mä en edelleenkään usko että tää päivä oikeesti koitti. Olin kyyninen siihen asti että menin ovelle. Odotin viestiä ettei tää käykkään. Ja mä jännitin Lydiannan puolesta.  Mitä jos se vierastaa? Mitä jos se itkee kokoajan, eikä se halua enää ottaa sitä toista kertaa ? Miltähän siitä tuntuu olla sen kanssa?

Mutta jokatapauksessa olin ihan helvetin onnellinen ja ylpee. Sä laitoit ENSIMMÄISEN kerran sun tyttären etusijalle. Päätit ja teit. Kiitos. Ja vaikka tää kerta jäisi viimeiseksi, mä oon silti ylpeä. Oon ylittänyt itteni. Laittanut lapset etusijalle. Pysynyt vahvana ja jatkanut yrittämistä.

Vahvana, vaikka vielä edellisenä iltana vaimo yrittää tehdä kaikkensa jotta peruisin. " Odotan sitä kun tuut nolaamaan ittes mun kotiovelle". Kerrot kuinka viimejoulu oli ihana, kun halailitte työpaikalla. Luulitko että se oli mulle jotenkin uutta tietoa? Pitikö mun nyt vetää kilarit ja perua lyylin ja isänsä tapaaminen?

 Miten se voi olla niin helvetin hankalaa hyväksyä puolison kaikki lapset ? Mitä pahaa on VAUVA tehnyt, että se ansaitsee ton vihan? Mitä sä pelkäät?

Todennäköisesti luet tätä nyt. Sun tarkoitus oli nolata mut sun kotiovella. Pitikö mulla olla jotain hävettävää? Kääntyikö se sittenkin ihan toisinpäin? Ehkäpä voisit kirjottaa pari blogipostausta siitä, miten et saanutkaan tälläkertaa tahtoasi läpi tai mua muuttamaan mieltäni. Kirjota vaikka siitäkin, kun repesin  nauruun, kun seisoit kädet puuskassa mun naaman edessä ja katoit mua " mä tapan sut "- katseella. En voinut muutakaan, herranjumala. Nauraa vaan. Pitikö sen pelottaa mua?

Vaikka tekisit mitä. Ei oo enää MITÄÄN millä saisit mua hermostumaan. Vaikka kertoisit mitä "paljastuksia" teidän salasuhteesta, mä kestän. Koska mua ei vois enää vähempää kiinnostaa. Mua kiinnostaa ainoastaan lapsiin liittyvät asiat.

Niin kauan kun sä pyörit kuvioissa, mä vaan kestän. Toivottavasti jonain päivänä ymmärrät, ettei mua tarvii pitää uhkana. Sulla ei oo mitään hätää.

Ja ojensin turvakaukalossa mun pikkuisen sinne kotiin, missä tuo ihminen oli toivottamassa ihan helvetin tervetulleeksi. En onneks hänen käsiin, vaan oman isänsä, koska luotin.

Oon nyt tehnyt kaiken. Ja jos ei se kanna mihinkään niin sitten sen kuuluu olla niin. Ainakin mulla on sydämessä rauha, kun tiedän etten olis voinut tehdä enää mitään toisin. 

En haluais syyttää ketään, yleensä kaikkiin asioihin ja tapahtumiin on monia syitä. Mut kyllä mä nyt tiedän  mikä on se suurin syy, että Lydianna kasvoi ensimmäiset puolivuotta ilman isää. 

Ja siksi mä yritän ymmärtää. Astua toisen saappaisiin.




Tää oli pikku-lyylille iso juttu, mulle iso juttu, mut myös Metelle. Se on odottanut niin paljon ja kauan että siskokin saisi olla isin kanssa. Haluaisi näyttää sen toisen kodin. Joku päivä se on myös pikkusiskon toinen koti. Isin luona. Niin me siinä puhelussa puhuttiin. Mut silti mä en lataa tähän nyt mitään hulluja odotuksia. Päivä kerrallaan.

Mut kyllä mä haluaisin seuraavalla neuvolakäynnillä onnellisena ilmoittaa, että tilanne ON muuttunut.

Mites teillä sujuu uusperhe-kuviot? Onks tää joka perheessä näin helvetin hankalaa? Jos siellä on joku jolle puolison lapset edellisestä suhteesta on ongelma, kerro mulle miksi ?


IHANAA olla takas täällä kirjoittelemassa. Mikään ei tee niin hyvää kun kunnon avautuminen. Kirjottelen tänne aina sillon kun tuntuu siltä että on jotain sanottavaa. Mut tän jälkeen mä haluan muuttaa tän blogin  ahdistavasta "eropäiväkirjasta" ihan tavalliseen päiväkirjaan.  Kertoa meidän arjesta ja siitä mitä te haluatte kuulla. Kääntää tän voitoksi ja HYVÄKSI <3














SÄ OOT NIIN VAHVA

Oon kuullut nuo sanat tosi montaa kertaa viimeisten kuukausien aikana. Voi kun vaan tietäisitte. Ei oo ollut kovin vahva olo kokoajan. ...